Kieli on meille kaikille ammattilaisille tärkeä työkalu. Tavallisesti se toimii hyvin ollessamme vuorovaikutuksessa kollegan, asiakkaan tai jonkun muun kohtaamamme ihmisen kanssa, mutta joskus se kääntyy tarkoitustaan vastaan. Hyvin se toimii silloin, kun molemmat keskustelijat kykenevät lukemaan toisiaan niin hyvin, että heidän mahdollisista erilaisista lähtökohdistaan huolimatta he saavuttavat yhteisen aallonpituuden. Huonosti kieli toimii taas silloin, kun tätä yhteistä siltaa ei kyetä tai haluta rakentaa ihmisten välille. Tällöin jompikumpi tai miksei myös molemmat puhujat käyttävät joko tahallaan tai vahingossa sellaisia ilmaisuja ja termejä, jota toinen ei ymmärrä. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun käytetty kieli on ammatillista jargonia tai byrokraattista kapulakieltä.
”Ammatillinen jargon on eräänlaista sisäpiirin koodikieltä”
Ammatillinen jargon on eräänlaista sisäpiirin koodikieltä. Se on tietyn ammattiryhmän tai harrastepiirin käyttämää erikoissanastoa, joka koostuu termeistä, lyhenteistä ja ilmauksista, jotka aukeavat vain asialle ”vihkiytyneille”. Esimerkkeinä mainittakoon, että it-alalla puhutaan deployaamisesta ja backendeistä, lääkärit puhuvat lateraalisesta epikondyliitistä (tenniskyynärpää) ja markkinoinnissa ”jauhetaan” konversiosta. Sinänsä jargon ei aina ole huono asia, sillä kollegoiden kesken se on usein tehokas, tarkka ja nopea keino kommunikoida. Asia kuitenkin kääntyy päinvastaiseksi, kun sitä käytetään maallikoille tai asiakkaille. Tällöin se helposti luo sen kohteeksi joutuvalle alemmuudentunnetta tai kokemusta ulkopuoliseksi jäämisestä.
”Kapulakieli on kieltä, joka on rakenteeltaan monimutkaista, passiivivaltaista ja abstraktia”
Byrokraattista kapulakieltä voidaan taas pykälien- ja paperinmakuisena sekä kankeana hallintokielenä. Se on vieläkin erittäin tyypillistä mm. kunnan- ja valtionhallinnon virastoissa. Se on kieltä, joka on rakenteeltaan monimutkaista, passiivivaltaista ja abstraktia. Siinä asiat sanotaan mahdollisimman pitkästi ja ihmisestä etäältä. Sen sijaan, että esimerkiksi työvoimatoimistossa sanottaisiin asiakkaalle: ”Autamme sinua löytämään työtä”, sanotaankin ”Tavoitteenamme on edistää yksilön työllistymisedellytysten optimaalista toteutumista palveluverkostossamme”. Tästä esimerkistä havaitsee jo joitakin byrokraattisen kapulakielen tunnusmerkkejä, kuten ns. ”substantiivitauti”, minkä mukaan tekeminen muutetaan substantiiveiksi. Lisämausteena kapulakielessä ovat myös pitkät lausehirviöt sekä hämärät ja epäselvät ilmaukset.
Olen jo eräässä aikaisemmassa kirjoituksessani, ”Konsultin tarinoita: ”Jargonia jauhava ”Messias” Armanin puvussa ja kadonnut maalaisjärki”. leikkimielisesti hieman piikitellyt ammattijargonin käyttöä ja niitä käyttäviä asiantuntijoita. Näitä meissä asiantuntijoissa vieläkin löytää. Tämän todistaa myös se, että tuo tarina perustuu löyhästi tosielämän kokemuksiin. Mutta mennäänpä seuraavassa tarinassamme suoraan ”syvään päätyyn”. Mitä mahtaisi tapahtua silloin, jos ammattijargonia jauhava asiantuntija kohtaa byrokraattista kapulakieltä viljelevän hallintovirkamiehen? Tulisiko siitä titaanien kamppailu? Miten käy varsinaisen asian ja maalaisjärjen? Meneekö viesti perille? No, katsotaanpa sitten…
”Sebastian Reiman on 36-vuotias Senior Change Architect ja työskentelee suuressa Pohina Consulting -nimisessä konsulttiyrityksessä. Hänen elämäntyylinsä ja ulkoasunsa ovat yhtä hiottuja kuin hänen PowerPoint- ja Excel-esityksensä. Sebastian on suorittanut Aalto-yliopistossa kauppatieteiden maisterin tutkinnon ja Yhdysvalloissa Yalessa MBA-tutkinnon. Hän on lukenut enemmän Piilaakson elämäkertoja kuin organisaatiopsykologian perusteita. Sebastian on viettänyt viimeiset viisi vuotta ”fasilitoimassa” projekteja, joiden konkreettinen lopputulos on usein uusi sanasto ja nippu värikkäitä Post-it-tarralappuja. Vaikka hän itseään nimittääkin ”muutosarkkitehdiksi”, hänen asiakkaansa laajalti pitävät häntä Jargonin kuninkaana. Konsulttipiireissä hän on tunnettu siitä, että hänen tavaramerkkeinään ovat tumma Armanin puku ilman solmiota, koska hän haluaa antaa itsestään ”rennon” vaikutelman, MacBook Pro sekä puhe, joka on ainakin 40-prosenttisesti kuorrutettu lainasanoilla. Tämä viimeinen kohta on hänestä tärkeää, sillä hän uskoo aidosti, että maailma pelastuu, jos asiat nimetään keinolla millä hyvänsä englanniksi.
Sebastianin yksikön päällikkö antoi Sebastianille tehtäväksi suunnitella ja toteuttaa yrityksen lanseeraama Super Agility Leadership 2.0 -johtamisvalmennusprojekti suurelle valtion hallinnon yksikölle Helsinkiin. Asiakkaan vastuuhenkilönä toimii yksikön virastopäällikkö Heikki Kapulainen. Heikki on pitkän linjan valtionhallinnon kasvatti, jolle säännöt ja normit ovat turvasatama sekä passiivimuodon viljeleminen on elämäntapa. Hän on taustaltaan oikeustieteen kandidaatti, joka on edennyt virkaurallaan pitkälle pikkutarkan huolellisuuden ja riskien välttämisen ansiosta. Hänen lempivaatteensa ovat ruskeat vakosamettihousut tai toisinaan myös viraston harmautta hyvin kuvastava harmaa ja hieman kauhtunut puku. Lisäksi hänen ”habitukseensa” kuuluu vanha ruskea nahkasalkku, kaulassa roikkuvat lukulasit sekä uskomaton kyky puhua vähintään kymmenen minuuttia sanomatta yhtään konkreettista asiaa. Heikki on nähnyt urallaan ainakin kymmenkunta hallitusta ja vielä useampia ”uudistushankkeita”. Urallaan hän on oppinut tiedostamaan, että jos puhuu tarpeeksi monimutkaisesti ja moniselitteisesti, kukaan ei voi syyttää häntä virheistä. Hänen suosikkisanansa on ”viranomaisohjeistus”, minkä taakse on lähes tilanteessa kuin tilanteessa helppo piiloutua. Heikin suurimpana motivaationa työssään on huolehtia siitä, että kaikki prosessit noudattavat lakia, asetuksia ja budjettiraameja. Hänen suurin pelkonsa on joutua kohtaamaan ”menettelytapavirhe” tai tarkastusviraston antama huomautus.
Sebastian saapui liisatulla Tesla Model X-autollaan suuren ja hieman luotaantyöntävän näköisen valtion virastorakennuksen alla sijaitsevalle pysäköintipaikalle. Hän nousi autostaan, katsoi pieni hymy kasvoillaan virastoon johtavaa käytävää ja hekumoi mielessään, kuinka hänen mukanaan tuoma disruptio ja agile tulevat muuttamaan tätä harmautta paljon kirkkaammaksi. Sebastian astui viraston aulaan ja sieltä hänet ohjattiin viraston neuvotteluhuoneeseen odottamaan Heikin saapumista sinne.
Viraston neuvotteluhuone ”Säädös 4” oli tilana yhtä inspiroiva kuin veroilmoituksen liiteosa. Seinillä roikkuivat kellastuneet kuvat entisistä pääjohtajista, joiden vakavat ilmeet tuntuivat varoittavan kaikesta, mikä muistutti etäisestikin iloa ja hauskanpitoa. Sebastian katseli jonkin aikaa tauluja tajuten samalla, että niitä katsellessaan hänen niskakarvansa alkoivat hieman nousta. Pian huoneeseen astui Heikki, jonka olemus peilasi täydellisesti tauluissa kuvattujen miesten olemuksia. Miehet kättelevät hieman varautuneina toisiaan.
”Titaanien taistelu tiukkailmeisten herrojen katseiden varjossa”
Herrat istuvat pöydän ääreen. Toisella puolella pöytää istuu Sebastian, senioritason muutosarkkitehti, jonka hampaat ovat valkoisemmat kuin viraston kopiopaperi, ja jonka Armanin puku maksaa enemmän kuin koko osaston kesätyöntekijöiden palkat yhteensä. Hänen pukunsa hihat on kääritty juuri sopivasti ilmaisemaan ”kädet savessa” -asennetta, vaikka hänen kätensä ovat koskeneet vain MacBookin näppäimistöön. MacBook Air ja sen sisältämät 54 kalvoa ”iteroivasta johtajuudesta” ovatkin Sebastianin salainen ase, jolla hän aikoo ”pelastaa” tämän pölyisen instituution. Häntä vastapäätä istuu Heikki, kaiken nähnyt ja kokenut virastopäällikkö, jonka mukanaan tuoma paperipino on korkeampi kuin konsultin päiväpalkka. Heikki on virkamies, jonka ilme on yhtä muuttumaton kuin valtion kiinteistöstrategia vuodelta 1994.
Peli alkaa ja ilma alkaa täyttyä mitä hienoimmista sivistyssanoista. Sebastian heijastaa seinälle sanan PURPOSE. ”Heikki, me emme ole täällä tekemään prosessia. Me olemme täällä fasilitoimassa mindsetin transformaatiota kohti ketterää ja disruptiivista tulevaisuuskuvaa! Ensimmäiseksi meidän täytyy nyt disruptoida tämä siilo ja rakentaa holistinen ekosysteemi, jossa iteroimme MVP-vaiheen kautta kohti skaalautuvaa lisäarvoa. Tavoitteena on matalan kynnyksen synergiaetu.”
Heikki Koivunoksa korjaa lasejaan ja vastaa äänellä, joka on hiottu vuosikymmenten byrokraattisessa painekattilassa: ”Kyseinen aloite on tiedostettu. On kuitenkin huomioitava, että implementointi on alistettava hallinnolliseen sisäiseen auditointiin, jotta varmistetaan koherenssi suhteessa valtioneuvoston periaatepäätökseen. Asiaan liittyvä valmistelu on jo aloitettu poikkihallinnollisessa työryhmässä, jossa kartoitetaan lainsäädännölliset reunaehdot ja viranomaisohjeistuksen implementointimahdollisuudet suhteessa asetuksen mukaiseen toimeenpanovaltaan. Asia on siirretty jatkovalmisteluun.”
Sebastian jatkaa, vaikka ei ymmärtänytkään Heikin puheesta yhtään mitään: ”Heikki, perinteinen hierarkia on kuollut. Meidän täytyy räjäyttää teidän arvontuottoketjunne ja rakentaa tilalle orgaaninen, itseohjautuva heimo. Minun ehdotukseni on kymmenen viikon Deep Dive -interventio, jossa me rullaamme ulos uuden operatiivisen käyttöjärjestelmän koko virastolle.”
Heikki kokee olevansa pihalla kuin lintulauta. Hän ei kuitenkaan anna sen häiritä. Hän alkaa tuijottaa sanaa ”PURPOSE” aivan kuin se olisi vieraan vallan vakoilusovellus. Hän kaivaa esiin lyijykynän ja tekee merkinnän muistivihkonsa marginaaliin. Hän jatkaa: ”Tässä esitetyssä viitekehyksessä on havaittavissa tiettyä käsitteellistä väljyyttä. Onko tämä ’syväsukellus’ tulkittavissa virkamieslain mukaiseksi täydennyskoulutukseksi, vai puhummeko me kenties ulkoistetusta asiantuntijapalvelusta, jonka hankintamenettely vaatii kynnysarvojen tarkastelua suhteessa EU-direktiiveihin?”
Sebastian nojaa eteenpäin ja laskee äänensä sellaiseen luottamukselliseen sävyyn, jota käytetään vain Piilaaksossa ja kalliissa hoidoissa. ”Heikki, unohdetaan direktiivit hetkeksi. Tässä on kyse impactista. Me tuomme teille ’Agile Leadership’ -paketin, joka sisältää viikoittaiset stand-upit, kaksi hackathonia ja jatkuvan iteratiivisen feedback-loopin. Me emme myy tunteja, me myymme transformaation.”
Heikki katsoo Sebastiania ja sanoo hieman kulmat kurtussa: ”Meillä on täällä jo käytössä viikoittainen osastopalaveri ja vuotuinen kehityskeskustelusykli. Mikäli tämä ’seisomaan nouseminen’ ja ’hakkerointi’ katsotaan työsuojelulliseksi riskiksi tai tietoturvaloukkaukseksi, joudumme pyytämään oikeusyksiköltämme kirjallisen lausunnon prosessin legaalisuudesta suhteessa virastotyöaikaan.”
Näin Sebastianin ja Heikin keskustelu jatkuu vielä jonkin aikaan. Yhteistä kieltä ei löydy, mutta kumpikaan ei kehtaa myöntää, ettei ole ymmärtänyt toistaan. Tällöin jotta kumpikaan ei menetä kasvojaan, allekirjoitetaan kallis valmennussopimus, jonka mukaan koko viraston henkilökunta päätetään valmentaa yhteisesti sovittujen periaatteiden mukaan. Allekirjoitustilaisuudessa Heikki allekirjoittaa sopimuksen omalla mustekynällään Sebastianin käyttäessä sähköistä allekirjoitusta Padillaan.
Tämän jälkeen kuukauden päästä siirrytään h-hetkeen, jossa 250 viraston työntekijää odottaa viraston suuressa auditoriossa ”pelastustaan” ristiin laitetuin käsin.
”Titaanit kohtaavat arjen reaaliteetit”
Valmennuspäivä alkaa suuren epätietoisuuden vallitessa. Sebastian astuu lavalle, heittää kätensä levälleen kuin rock-tähti, väläyttää 450 euron hammaspesun tuloksen ja aloittaa innokkaasti: ”Huomenta, tiimi! Ennen kuin sukellamme meidän Agile Transformation -matkaamme, otetaan pieni icebreaker. Haluan, että jokainen teistä kääntyy vierustoverinsa puoleen ja jakaa yhden ’epämukavuusalueen kokemuksen’, jonka haluatte tänään challengata. Let’s get some energy in the room!”
Salissa on hiljaista kuin valtionarkistossa kesälomien aikaan. Kukaan ei sano mitään, vaan kaikki katsovat toisiaan tuskaisen näköisinä. Lopulta Sebastian huomaa aloituksen menneen pieleen ja päättää siirtyä suoraan asiaan.
Hän piirtää fläppitaululle kolmion, jonka sisällä on ympyrä sekä paljon viivoja eri suuntiin. Sebastian alkaa innoissaan selittämään: ”Meidän pitää nyt ’unlearnata’ vanhat tavat ja ottaa ’ownership’ omasta muutosmatkastamme!”
Takarivissä istuva Heikki huudahtaa tähän väliin: ”Tämä on tietenkin suhteutettava virkamiesoikeudelliseen vastuuseen ja noudatettava hyvän hallinnon oikeusperiaatteita raportointivaiheessa.”
Sebastian nyökyttää päätään ja sanoo: ”Nyt seuraavaksi meidän on saavutettava synerginen alignment ja varmistettava, että jokainen on on-boardattu tähän uuteen agile-fasilitoituun operatiiviseen malliin. Onko kenelläkään kysymyksiä?
Heikki nyökkäilee arvokkaasti ja lisää: ”Aivan, ja on ensiarvoisen tärkeää, että tämä prosessi integroidaan osaksi vuosisuunnittelun mukaista resurssiallokaatiota, noudattaen samalla voimassa olevaa hallintolain mukaista kuulemismenettelyä. Pena, sinulla oli käsi pystyssä?
Pena eli oikealta nimeltään Pentti Korhonen toimii viraston kunnossapidon esihenkilönä ja omaa käytännöllisen järjen äänen. Hän käyttää kuluneita työhousuja, puhuu suoraan ja ilman turhia hienosteluja. Lisäksi hänellä on erehtymätön kyky tunnistaa ”pöhinä” kilometrien päästä. Penan tärkeimpänä tehtävänä on huolehtia siitä, että virastossa valot palavat ja ovet aukeavat, kun viraston yläkerrassa samaan aikaan ”iteroidaan mindsettejä”. Pena ei ole mikään hienostelija, sen sijaan hänellä on taustanaan ammattikoulututkintopohja ja jo vuosikymmenten vankka käytännön työkokemus ”kentältä”. Pena on uransa aikana nähnyt konsultteja ennenkin ja oppinut, että heidän visioistaan ja missioistaan huolimatta sähköpostit eivät aina liiku ja koneet eivät korjaannu itsestään. Hänen motivaationaan on saada työt tehtyä ja kotiinlähtöaikaan mennessä jotain valmista. Erityisesti häntä ärsyttää tehottomuus, turha puhe ja se, ettei suomea enää käytetä työkielenä.
Pena kurtistaa kulmiaan hieman epäluuloisena: ”Tuota, saanko kysyä?” Sebastian ottaa innostuneena kopin: ”Loistavaa! Rakastan interaktiivisuutta. Anna palaa, mikä on sinun challenge?”
Pena: ”Siis Pena tässä kunnossapidosta. Niin sitä vaan tässä mietin, että kun tuossa kutsussa luki, että tämä on ’Strateginen ketteröitymisloikka’, niin onko tässä nyt kyse siitä samasta asiasta kuin se viisivuotissuunnitelman ’Toimintatapojen dynaaminen uudistus’, vai siitä kymmenen vuoden takaisesta ’Tehostamisohjelma 2016:sta’? Kun niissä kummassakin meiltä vietiin kahvimaidot ja vaihdettiin kopiokoneet sellaisiin, jotka vaatii koodin, jota kukaan ei koskaan muista.”
Sebastian yrittää vastata hämmentyneenä: ”Öh, Pena, kiitos loistavasta kysymyksestä! Tässä on kuitenkin kyse paljon suuremmasta… Tässä on kyse kulttuurisesta shiftistä…”
Heikki päättää puuttua peliin: ”Pena, havaintosi on kyllä huomioitu. On kuitenkin tarkennettava, että Sebastianin esittämä shifti ei ole suoraan verrannollinen aiempiin karsintatoimenpiteisiin, vaan se on nähtävä strategisena resurssiviisauden uudelleenpositiointina, josta on kyllä informoitu henkilöstöjärjestöjä epävirallisessa kuulemisessa.”
Pena päättää tarkentaa: ”Niin että maitoja ei siis tule takaisin, mutta nyt meidän pitää juoda kahvi samalla, kun me seistään ja hihkutaan jotain agilea?”
Sebastian alkaa olla hieman hikinen, vaikka Armanin puvun pitäisikin olla hengittävä. Hän päättää palauttaa otteensa yleisöstä. Sebastian ottaa pinkan Post-it-lappuja pöydältä ja lähtee juoksemaan auditorion portaita ylös ja alas liimaten niitä ihmisten otsiin. Liimatessaan lappuja hän huutaa: ”Nyt me emme enää ajattele! Nyt me tunnemme! Kirjoittakaa tähän lappuun yksi unelma, jonka teidän uusi, ketterä virastonne mahdollistaa. Pena, aloitetaan sinusta. Mikä on sinun visionäärinen unelma?”
Pena ottaa lapun irti otsastaan, katsoo sitä hetken ja kääntyy katsomaan takarivissä istuvaa Heikkiä: ”No, jos meillä on kerran tämä ’synerginen ekosysteemi’ ja ’resurssiviisauden uudelleenpositiointi’, niin minun visionäärinen unelmani olisi se, että saisin sen hitsauskoneen huoltotilauksen menemään vihdoinkin läpi. Se on maannut tuolla sinun pöydälläsi ’käsittelyprosessissa’ viime lokakuusta asti, koska se ei kuulemma sinun mukaasi mahtunut tämän vuoden ’operatiiviseen implementointikehykseen’.”
Auditoriossa syttyy vaivautunut kohina. Muutama ihminen nyökkäilee kiihkeästi. Sebastian yrittää pelastaa tilanteen kääntämällä sen ”oppimiskokemukseksi”: ”Loistavaa, Pena! Tuo on juuri se pain point, jonka meidän Agile Journey tulee ratkaisemaan disruptoimalla ne vanhat siilot!”
Tällöin Heikki nousee seisomaan: ”On huomautettava, että kyseinen hitsauskoneen huoltotilaus vaatii kolmikantaisen kustannuspaikkaselvityksen, jotta se on linjassa ensi vuoden budjettiraamin kanssa. Tarpeesta huolimatta on noudatettava hyvää virkamiestapaa ja talousarvion noudattamisvelvollisuutta.”
Tämän jälkeen Pena päättää nousta seisomaan laittaen samalla kätensä taskuun ja katsoen molempia herroja vuoron perään: ”Niin, se on minun mielestä se ja sama, sanotteko te sitä ’mindsetiksi’ vai ’implementointikehykseksi’. Lopputulos on kuitenkin se, että te molemmat puhutte niin paljon, ettei kukaan ehdi enää tehdä todellisia töitä. Toinen teistä myy meille uusia sanoja vanhoihin ongelmiin, ja toinen käyttää uusia sanoja selittääkseen sen, miksi vanhoja ongelmia ei voida korjata.”
Sanottuaan tämän Pena kääntyy ja alkaa kerätä tavaroitaan: ”Minä lähden nyt kahville. Ja jos jompikumpi teistä haluaa tulla sinne fasilitoimaan sitä hitsauskonetta kuntoon, niin avaimet on naulassa. Mutta varoitus: siellä ei pärjää pelkällä puvulla tai pykälillä, siellä pitää osata kääntää mutteria.”
Pena kävelee ulos ovesta. Puolet auditoriosta seuraa häntä. Jäljelle jää hiljaisuus, joka on niin syvä, että auditorion ilmastointilaitteen hurinakin kuulostaa aggressiiviselta. Sebastian ja Heikki seisovat salissa kuin kaksi patsasta, jotka on veistetty eri vuosisadoilla, mutta siitä huolimatta samasta puusta.
Sebastian tuijottaa ovea, josta puolet yleisöstä valui ulos Penan perässä. Hän yrittää vielä kerran kytkeä päälle ammatillisen karismansa, mutta akku alkaa olla lopussa: ”Tuota… Heikki. Tämä oli mielenkiintoinen… resistance-to-change -ilmiö. Erittäin arvokas data-piste meidän jatko-iteraatiota varten. Meidän täytyy selvästi syventää tätä engagement-strategiaa seuraavassa workshopissa.”
Heikki ei vastaa heti, vaan hän katsoo lattialle pudonnutta keltaista Post-it-lappua, jossa lukee vain kaksi sanaa: ”TOIMIVA HITSAUSKONE”. Hetken päästä hän katsoo Sebastiania sanoen: ”Sebastian, kyseessä ei ole ’data-piste’. Kyseessä on hallinnollinen umpikuja. On kuitenkin todettava, että projektin keskeyttäminen tässä vaiheessa aiheuttaisi sopimusoikeudellisia sanktioita ja riskin budjettivajeeesta, joten katsomme viisaimmaksi saattaa prosessin loppuun suunnitellun mukaisesti. Raportoidaan tämä onnistuneena kokeiluna, jossa tunnistettiin kriittisiä operatiivisia pullonkauloja.”
Kun Sebastian lähtee ajamaan Teslallaan kohti Kulosaarta, näkee hän auton ikkunasta viraston pihalla Penan. Pena seisoo siellä haalarit päällään potkaisten kiukkuisena hitsauskonetta, josta nousee pieni savupilvi.
Toimistoon saavuttuaan Sebastian avaa puhelimensa ja kirjoittaa LinkedIn-päivityksen: ”Tänään fasilitoin uskomattoman transformaatiomatkan julkisen sektorin ytimessä. Haastoimme vanhat rakenteet ja avasimme dialogin ruohonjuuritason ja strategisen vision välille. Muutos on matka, ei määränpää! #Leadership #AgileGov #Disruption”
Samaan aikaan tyhjenevässä virastotalossa Heikki allekirjoittaa muistion, jossa todetaan, että ”osallistava muutosprosessi on suoritettu hyväksytysti”. Tämän jälkeen hän arkistoi sen mappiin, jota kukaan ei tule avaamaan ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.”
”Sisällön puute on usein liiankin helppo korvata kuorrutuksella”
Mitä tästä fiktiivisestä tarinasta voimme oppia? Ensin on hyvä asia tiedostaa, että vaikka tarina onkin fiktiivinen, se voisi olla myös aivan totta. Itse ainakin olen pitkän urani aikana kohdannut vastaavanlaisia Sebastianeita, Heikkejä ja Penoja. Tämän takia voisin kutsuakin em. tarinaani eräänlaisena kuvauksena vieraantumisesta käytännöistä tai toisaalta myös todellisuuden hämärtymisenä. Tätä itse olen myös urallani paljon nähty, ehkä itse jopa olen joskus siihen syyllistynyt. Sisällön puute on usein liiankin helppo korvata höttöisellä kuorrutuksella. Kun projektin myyjä ja ostaja eivät kumpikaan osaa sanoa, mitä konkreettista projektin aikana pitäisi muuttua, on helppo turvautua ammattislangiin. Itse asiassa asiassa ei ole mitään muuta kuin jos vaikka joku yrittäisi korjata rikkinäistä moottoria maalaamalla konepellin uudestaan. Tarinan Sebastianin viljelemä jargon on selvästi konsultin käyttämä tapa uskotella asiakkailleen, että monimutkaisuus on viisautta. Jargon on täydellinen savuverho. Jos projekti epäonnistuu, Sebastian voi sanoa, että ”mindset ei ollut tarpeeksi adaptiivinen”. Heikin käyttämä byrokraatin kapulakieli on taas virkamiehen tapa uskotella, että prosessi on tärkeämpi kuin lopputulos. Projektin epäonnistuessa Heikki voisi todeta, että ”toimeenpanoprosessi ei saavuttanut vaadittua hallinnollista maturiteettia”. Lisäksi on hyvä tiedostaa, että esimerkkitarinan Sebastian ja Heikki ovat tietämättään eräänlaisessa symbioosissa. Sebastian tarjoaa Heikille trendikkään tavan ”uudistua”, ja Heikki tarjoaa Sebastianille veronmaksajien rahaa. Kumpikin tarvitsee toistaan oikeuttaakseen oman olemassaolonsa. Pena omalta osaltaan taas kuvaa sitä todellisuutta, joka maksaa sekä Sebastianin että Heikin palkat. Hän myös tietää, ettei kumpikaan heistä osaa korjata hitsauskonetta. Loppujen lopuksi voidaan todeta, että kun realismi katoaa, sen katoaminen korvataan tyhjillä sanoilla. Lisäksi totta on myös siinä, että mitä enemmän sanoja tarvitaan, sitä vähemmän mitään oikeasti tapahtuu. Tiivistettynä voisi tarinan opetuksen ilmaista niinkin, että hyvä viestintä on silta ihmisten välillä, jargon ja kapulakieli ovat taas muureja, jotka estävät viestintää onnistumasta.
Esa Lehtinen
Tarvittaessa olen valmis pitämään innostavia teemaluentoja erilaisissa organisaatioissa niin johtajuudesta, johtamisen eri alueista kuin myös työyhteisöjen toiminnan kehittämisestä. Näitä luentoja on mahdollista pitää myös etäluentoina. Yhteyttä minuun voi ottaa joko puhelimitse: 0500-699818 tai sähköpostitse esa.lehtinen@kec.fi