Adolf Hitler, Mao Zedong, Josef Stalin, Pol Pot ja Saddam Hussein ovat tuttuja ja monille ihmisille kauhua herättäviä nimiä lähihistoriastamme. Nämä miehet olivat kaikkien saatavilla olevien tietojen mukaan totalitaarisia diktaattoreita, joiden pyrkimyksenä oli säilyttää oman absoluuttinen valtansa kaikin keinoin ja hallita väestöään radikaaleja menetelmiä käyttämällä, mukaan lukien vastustajien ja kritisoijien järjestelmälliset murhat ja vangitsemiset. Kyseisten herrojen käyttämä terrori ja heidän herättämä kauhu auttoivat heitä säilyttämään vallan vuosia näin ikuistaen heidän nimensä historiankirjoihimme ikuisesti. Jokainen edellä luetelluista heroista on vastuussa yli miljoonan ihmisen kuolemasta, ”parhaiden” päästessä kymmeniin miljooniin. Jopa ne kansalaiset, jotka olivat riittävän onnekkaita selviytyessään hengissä heidän hallituskautensa ajoista, elivät jatkuvassa kuoleman, pakkotyön tai kidutuksen pelossa.
”Nykyistä aikakautta voi hyvinkin kutsua demokraattisen ja autoritäärisen johtamisen kaksinkamppailusta maailman valtioiden ja yhteiskuntien hallinnasta”
Nämä diktaattorit tulivat mieleeni siksi, että elämme tällä hetkellä taas vaarallisia aikoja. Nykyistä aikakautta voi hyvinkin kutsua demokraattisen ja autoritäärisen johtamisen kaksinkamppailusta maailman valtioiden ja yhteiskuntien hallinnasta. Tukholmassa päämajaansa pitävä kansainvälinen demokratiainstituutti (IDEA) on maailman valtioiden demokratioiden tilaa peilaavassa raportissaan vuonna 2021 tuonut esille, että maailman valtioista tällä hetkellä vain murto-osa, ehkä vain kolmisenkymmentä, on ns. todellisia demokratioita. Demokratioiden tuskaa kuvastaa vielä jopa se, että IDEA on liittänyt Yhdysvallat ensimmäistä kertaa maan historian aikana ”taantuvien demokratioiden” joukkoon. Maassa on hyvin jyrkkä jakolinja kahden pääpuolueen välillä kummankin pyrkiessä varmistamaan oma valtansa toisen kustannuksella supistaen näin Yhdysvaltain vaalijärjestelmän demokraattisuutta. Kehitys on siis huolestuttavaa aidon demokratian kannalta.
Venäjän epäoikeudenmukaista hyökkäystä ”veljeskansansa” Ukrainan kimppuun voidaan pitää myös eräänlaisena kamppailuna diktatuurin ja demokratian välillä. Vaikka Ukrainaa ennen sotaa ei millään lailla voinut pitää mitenkään demokratian mallimaana, kuitenkin siellä demokratian kehitys oli päässyt alulle toisin kuin Venäjällä, missä Vladimir Putinin itsevaltaista ja kaiken vastarinnan tukahduttamiseen keskittynyttä totalitaarista hallintoa on pyritty monin keinoin sementoimaan. Tämän takia voi hyvinkin ymmärtää, että autoritäärisesti hallitseva Venäjän johto ei voi lähinaapurissaan sietää demokratiaa kohti suuntaavia naapurimaita, etenkään venäläisille läheisiä ”veljeskansoja”. Valko-Venäjä on jo presidentti Lukashenkan diktatuuria pönkittämällä saatu takaisin ruotuun. Ukraina on isovenäläisten silovikkien mielestä logiikassa seuraava demokratialta pelastettava kohde.
”Tyypillistä kaikille diktaattoreille on se, että he ovat keskittäneet kaiken vallankäytön itselleen ja lähipiirilleen sekä pyrkivät kontrolloimaan tiukasti mediaa”
Mikä sitten ajaa monia johtajia kohti autoritääristä johtamista ja diktatuuria? Tätä asiaa tarkasteltaessa on hyvä lähteä liikkeelle määrittelemällä, mitä diktatuuri oikein tarkoittaa. Lyhyesti sanottuna diktatuurilla tarkoitetaan valtiollista hallintomuotoa, jolle on ominaista yhden henkilön tai hyvin pienen ja rajatun ihmisryhmän absoluuttinen vallankäyttö. Diktatuurissa vallassa olevalla yksilöllä tai pienellä ryhmällä on kaikki poliittinen ja usein myös taloudellinen valta itsellään. Vaikka diktatuuri on joissakin valtioissa käytössä oleva hallitusmuoto, aivan kuten monarkia tai edustuksellinen demokratia on hallitusmuoto toisissa, demokraattisesti hallituissa valtioissa pidetään diktatuureja vaarallisina ja julmina, koska niiden kansalaisilla on vähäiset tai hyvin rajoitetut mahdollisuudet vaikuttaa omaan asemaansa. Lisäksi monissa diktatuureissa kansalaisia, etenkin diktatuuriseen johtoon kriittisesti suhtautuvia, kohdellaan huonosti. Lähes kaikki diktaattorit ovat nousseet valtaan erilaisten konflikti- ja kriisitilanteiden kautta, mutta nykymaailmassa on olemassa myös diktaattoreita, kuten esimerkiksi Venäjän Vladimir Putin ja Kiinan Xi Jinping, jotka ovat saaneet valtansa vähitellen ainakin näennäisesti demokraattisten prosessien kautta. Tyypillistä kaikille diktaattoreille on se, että he ovat keskittäneet kaiken vallankäytön itselleen ja lähipiirilleen sekä pyrkivät kontrolloimaan tiukasti mediaa. Maan kansalaisia pyritään hallitsemaan pelottelun, poliittisten murhien, vangitsemisten, väkivaltakoneiston käyttämisen sekä muiden ihmisoikeusrikkomusten keinoin. Tässä he noudattavat kuuliaisesti 1500-luvulla eläneen filosofi Niccolò Machiavellin ohjetta ruhtinaille: ”Jos et saa kansaa rakastamaan itseäsi, johda heitä pelolla!” Vallanpitäjien mielipiteistä poikkeavia mielipiteitä ei sallita ja niihin syyllistyviä rangaistaan kovalla kädellä. Lisäkeinona oman vallan pönkittämiseen useimmat diktaattorit pyrkivät luomaan itsensä ympärille henkilökohtaisen kultin, minkä tarkoituksena on nostaa heidät kansalaisten silmissä lähes jumalaiseen asemaan. Tätä myyttiä pakkosyötetään jatkuvasti valtiojohtoisen median kautta kansalaisille. Näissä median viesteissä tuodaan esille diktaattorin kaikkivoipaisuutta ja -tietävyyttä ja korostetaan hänen merkitystään koko kansakunnan hyvinvoinnille ja menestykselle.
Diktaattori-nimitys on sikäli harhaanjohtava, koska kukaan diktaattoreista ei kutsu itseään diktaattoriksi. Sen sijaan he ovat presidenttejä, kuninkaita, keisareita, puolueen pääsihteereitä, suuria johtajia tai muita vastaavien titteleiden haltijoita. Tämä siksi, että diktaattori-titteliä pidetään yleisesti, etenkin läntisessä maailmassa, imagoa alentavana tittelinä, vaikka se kertoisikin totuuden johtajan vallankäytöstä suoraan ja kaartelematta. Diktaattorit itse perustelevat asemaansa ja yksinvaltaista vallankäyttöään sillä, että he toimivat näin kansalaisten ja valtion etua ajatellen, vaikka tilanne usein on aivan päinvastoin. Itse asiassa he kaappaavat vallan itsekkäistä syistä hyödyttääkseen näin itseään, omaa perhettään, poliittisia ja sotilaallisia liittolaisiaan sekä muuta lähipiiriään.
”Diktaattorit näkevät itsensä hyvin ”erityisiksi” ihmisiksi ja kokevat näin ansaitsevansa muilta ihmisiltä ihailua ja kunnioitusta”
Millaisista ihmisistä voi sitten tulla diktaattoreita? Monissa psykologisissa tutkimuksissa on tullut esille, että diktaattoreissa on havaittavissa kuusi selkeää persoonallisuushäiriötä, joiden painopisteet ovat kullakin diktaattorilla korostuneet yksilöllisellä tavalla heidän persoonastaan johtuen. Nämä persoonallisuushäiriöt ovat sadistisuus, epäsosiaalisuus, vainoharhaisuus, narsistisuus, skitsoidi eli eristäytyvä persoonallisuus sekä yleensäkin erilaiset skitsotyyppiset persoonallisuushäiriöt. Diktaattorit näkevät itsensä hyvin ”erityisiksi” ihmisiksi, joilla on ”missio”. Näin he kokevat ansaitsevansa muilta ihmisiltä ihailua ja kunnioitusta. Tämä suuri ihailu saa heidät onnellisiksi. He uskovat olevansa ainutlaatuisia ja haluavat seurustella vain niiden ihmisten kanssa, joiden he kokevat olevan samanarvoisia kuin he itsekin ovat. Tämä ylemmyydentunto johtaa myös siihen, että he eivät koe empatiaa muita ihmisiä kohtaan eivätkä näin tunnista muiden ihmisten tunteita ja tarpeita. Sen lisäksi, että diktaattorit yleisesti osoittavat muille ”alentavaa mahtipontisuutta”, niin heistä heijastuu usein ulospäin kostonhimoa tavalla, joka voidaan yhdistää narsistiseen persoonallisuushäiriöön. Narsistisuus korostuu diktaattoreissa siten, että heillä on hyvinkin liioiteltu tunne omasta tärkeydestään ja merkityksestään. Lisäksi he yliarvioivat omia kykyjään sekä liioittelevat omia saavutuksiaan. Vainoharhaisuutta kuvastaa hyvin se, että vaikka diktaattorit hallitsevat maataan ja kansalaisia lujalla ja kovalla otteella, elävät he jatkuvan epävarmuuden keskellä peläten salamurhaajia sekä vallankumouksen ja kapinan uhkia. Tämä panee heidät eristäytymään mahdollisimman hyvin omasta kansastaan ympäröiden itsensä mahdollisimman luotettavilla henkivartijoilla. Mutta kuten historia opettaa, tämäkään ei välttämättä estä heidän kuolemaansa tai vallankumouksen toteutumista, sillä usein toteuttaja löytyy heidän lähipiiristään.
”Diktaattoreilla on tapana tehdä päätöksiä, jotka perustuvat yksinomaan heidän omaan moraalikoodistoonsa”
Diktaattoreilla on tapana tehdä päätöksiä, jotka perustuvat yksinomaan heidän omaan moraalikoodistoonsa. He yhdistävät omat kokemuksensa, havaintonsa ja ideansa luoden näin oman käsityksensä asioista. Näihin käsityksiin perustuvia päätöksiä käytetään sitten ylläpitämään alamaisten ehdotonta hallintaa, usein käyttämällä sekä keppiä että porkkanaa ihmisten lojaalisuuden saavuttamiseksi. Tämänkaltaista johtamistyyliä käyttävä johtaja vaatii käskyn annettuaan alaisiltaan ehdotonta käskyjen noudattamista ja odottaa heiltä kiistatonta tukea. Vaikka lait, säännöt tai ohjeet poikkeaisivat diktaattorin antamista käskyistä, odottaa hän silti, että hänen antamiaan käskyjä noudatetaan.
Onko autoritäärisellä johtamistyylillä sitten mitään etuja muihin johtamistyyleihin verrattuna? Ehkä yllättävää, mutta etuja voi olla ainakin muutamia. Nämä edut voidaan jakaa kahteen ryhmään riippuen siitä, onko kyseessä poliittinen, diktatorinen johtaminen tai organisaatioiden johtaminen. Organisaatioiden johtamisessa autoritäärisen johtamisen edut liittyvät mm. virheiden vaikutusten minimoimiseen prosesseissa, tuottavuuden kasvuun ainakin lyhyellä tähtäimellä, johtamisketjun selkeyteen hierarkiassa, johdonmukaisten tulosten aikaansaamiseen, nopeaan päätöksentekoon sekä selkeään ja päämäärätietoiseen johtajuuteen etenkin pienryhmissä.
Poliittisen johtamisen puolella autoritääriseen johtamiseen voidaan liittää myös joitakin etuja. Diktatorinen johtajuus voi ensinnäkin vähentää perinteistä rikollisuutta. Toiseksi, poliittista korruptiota ei tarvitse enää piilotella, vaan se muuttuu avoimeksi toiminnaksi ja muovautuu pikkuhiljaa normaalikäytännöksi yhteiskunnassa. Kolmanneksi, yhteiskunnallisiin kriiseihin on mahdollista puuttua nopeasti ja tehokkaasti. Neljänneksi, diktatuurissa on mahdollista mobilisoida ja keskittää väestöä, teknologiaa ja voimavaroja uusien innovaatioiden luomiseen. Viidenneksi, diktatuurin avulla voidaan luoda yhteiskuntaan ainakin jonkinlainen poliittinen rauha ja vakaus. Kuudenneksi, aikaansaavan diktaattorin myötävaikutuksella kansainvälinen diplomatia voi kukoistaa. Seitsemänneksi, monilla diktaattoreilla on pitkäaikainen kokemus johtamisesta ja tätä kokemusta he voivat hyödyntää poliittisessa johtamisessa ja hallitsemisessa.
Vaikka edellä mainitut edut näyttävät ensin varsin vaikuttavilta, autoritäärisen johtamisen haitat ovat yleisesti ottaen etuja paljon suuremmat. Sitä paitsi useimmat em. eduista voisi hyvin varustaa leimalla ”voi olla” ja ”mahdollisesti” tai jopa ”luultavasti ei”. Autoritäärisen johtamisen haitat voidaan etujen tapaan myös jakaa kahteen ryhmään eli poliittiseen johtamiseen ja organisaatioiden johtamiseen. Tarkasteltaessa organisaatioiden johtamista, voidaan ensimmäisenä haittana ottaa esille sen, että autoritäärisesti johdetussa organisaatiossa palautetta annetaan ja vastaanotetaan vähän. Lisäksi sekin palaute mitä annetaan, on suurimmaksi osaksi negatiivista. Tämä taas lisää tyytymättömyyttä ja johtaa lopulta työntekijöiden suureen vaihtuvuuteen. Toiseksi, autoritäärinen johtamistyyli vähentää pidemmän päälle työntekijöiden työmoraalia. Työmoraalin alentuessa myös tuottavuus laskee. Tämä taas lisää johtajan syytöksiä työntekijöitä kohtaan, mikä taas lisää työstressiä. Näin kierre on valmis. Kolmanneksi, autoritäärisen johtamisen tehokkuus on täysin riippuvainen johtajan taidoista. Tämän johtamisen ”Akilleen kantapää” on kaiken vallan kertyminen yhdelle ihmiselle. Tietoa tämä ei koske, sillä tällainen johtaja ei hyödynnä ryhmä-älyä, vaikka ryhmässä olisi häntä kokeneempia ja viisaampia ihmisiä. Neljänneksi, autoritäärinen johtaminen aiheuttaa ”kykykadon” organisaatiosta. Työtyytymättömyys ja työssä viihtymättömyys edesauttaa parhaiden työntekijöiden hakeutumista muualle. Viidenneksi, autoritäärinen johtaminen mikromanageeraamisineen voi nostaa vastarintaa työntekijöissä sekä lisätä passiivis-aggressiivista käyttäytymistä. Ihmiset kyllästyvät hyvin nopeasti pomoon, joka pomottaa heitä ja joka käyttäytyy töykeästi ja ylimielisesti heitä kohtaan. Kuudenneksi, autoritäärisyys tappaa innovatiivisuuden. Autoritäärinen johtaja ei kannusta työntekijöitään avoimuuteen ja oma-aloitteisuuteen. Tämä taas nopeasti sammuttaa työntekijöiden luovuuden ja innovatiivisuuden.
”Diktatuuri ei koskaan ole kestävä ratkaisu hallintomalliksi”
Autoritäärinen johtamistyyli aiheuttaa monia haittoja myös poliittisessa johtamisessa. Ensinnäkään diktatuuri ei koskaan ole kestävä ratkaisu hallintomalliksi. Diktatuuri perustuu yleensä yksittäiseen ihmiseen ja hänen poistuttua kuvioista, diktatuuri kaatuu. Toiseksi, diktatuuri on ”yksiääninen”, missä todellista oppositiota ei sallita. Näin diktaattori eristäytyy yhä kauemmaksi kansastaan. Kolmanneksi, lait ja säännöt voivat muuttua milloin tahansa. Näin pitkäjänteinen yhteiskunnan kehittäminen häiriintyy. Lisäksi yhteiskunnallisen kehityksen kulku on riippuvainen diktaattorin päähänpistoista ja mielialoista. Neljänneksi, koko valtio, kuten sen johtokin, joutuu eristetyksi ulkomaailmasta. Näin maan kulttuuri ja talous jää kehittymättä ja jopa taantuu. Viidenneksi, valtiossa vallitsee pelolla johtamisen kulttuuri ja diktatorinen mielivalta. Tämä lisää sorron ja terrorin uhrien lukumäärää, kuten on nähty esimerkiksi Stalinin Neuvostoliitossa (n. 40 miljoonaa kuollutta) ja Mao Zedongin Kiinassa (jopa 65 miljoonaa kuollutta). Kuudenneksi, diktatuurissa kansalaisten perusoikeudet ovat jyrkästi rajoitettuja tai jopa kokonaan eliminoituja. Diktaattorin tavoite on luoda täydellinen omien kansalaisten kontrolli ja tässä apuna käytetään väkivaltakoneistoa, kuten esimerkiksi urkkijoita, vakoilukoneistoa ja poliisia, sekä puhe- ja kokoontumisoikeuksien rajoituksia. Seitsemänneksi, jatkuva kansalaisten kontrolli ja oikeuksien rajoittaminen luo ihmisten keskuuteen välinpitämättömyyttä yhteisten asioiden hoitamiseen. Ihmiset keskittyvät enemmän huolehtimaan oman perheensä taloudesta, hyvinvoinnista ja yleensäkin elämässä selviämisestä. Kahdeksanneksi, diktaattorin väistyessä syrjään tai kuoltua, yhteiskuntaan syntyy valtatyhjiö, mikä aiheuttaa levottomuuksia ja jopa kansannousuja. Nämä levottomuudet jatkuvat niin kauan kuin valtatyhjiö saadaan täytetyksi tavalla tai toisella. Yhdeksänneksi, diktatuureissa yleensä viattomat ihmiset joutuvat eniten kärsimään valtataisteluista. Diktaattori, tai siihen asemaan pyrkijä, pyrkii tuhoamaan kaiken vastustuksen, oikean tai kuvitellun, oman valta-asemansa tieltä.
”Ehkä meillä tulevaisuudessa on yhä enemmän mahdollisuuksia tiedostaa, tunnistaa ja jopa estää vaarallisten diktatuurien syntyminen”
Lopuksi vielä on hyvä pohtia, että voiko jo etukäteen ennustaa, keistä yksilöistä voisi tulevaisuudessa tulla diktaattoreita? Tätä tehtävää on pyritty ratkaisemaan monien tutkijoiden ja tiedemiesten toimesta jo kauan, mutta tehtävä on osoittautunut vaikeaksi. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin, vaikka useimpien diktaattoreiden on havaittu olevan ylikorostuneen narsisteja persoonaltaan, niin narsistiset piirteet eivät yksinomaan tee kenestäkään johtajasta potentiaalista diktaattoria. Tutkijat ovat ainakin toistaiseksi vielä epätietoisia siitä, että miksi narsistiset persoonallisuushäiriöt ja narsistiset käyttäytymistavat syntyvät. Tutkimuksissa ovat selvitetty, että suurin osa narsistisen diagnoosin saanneista on miehiä. Lisäksi tutkijat arvelevat, että tietyt geneettiset tekijät ja varhaislapsuuden kokemukset lisäävät narsistisen persoonallisuushäiriön syntymistä. Tämä kuitenkaan ei ole määräävä tekijä tarkasteltaessa diktaattoreiden taustoja. Toiseksi, tie diktaattoriksi on jokaisella diktaattoriksi nousseella yksilöllinen. Näin ei voida suoraan sanoa, mitkä olosuhteet ja ihmisen taustatekijät luovat ihmisestä diktaattorin. Osin voi kyse olla jopa pelkästä sattumasta. Näiden syiden takia on äärimmäisen vaikea ennustaa, keillä johtajilla on taipumuksia tulla diktaattoreiksi. Tutkijoilla ei vielä ole tarpeeksi käsitystä niistä kulttuuri- ja ympäristötekijöistä sekä poliittisista vaikutteista, jotka mahdollistavat diktaattorin nousun valtaan. Tässä kuitenkaan ei kannata vaipua epätoivoon, sillä koko ajan tutkimuksissa tulee esille lisätietoa asiaan. Tämän takia ehkä meillä tulevaisuudessa on yhä enemmän mahdollisuuksia tiedostaa, tunnistaa ja jopa estää vaarallisten diktatuurien syntyminen sekä tunnistaa potentiaaliset diktaattorit. Näin kykenemme antamaan aikaa ja keinoja demokraattisen kehityksen syntymiselle ja edelleen kehittämiselle niissä yhteiskunnissa ja valtioissa, jotka kuuluvat potentiaaliseen riskiryhmään suhteessa diktatoriseen kehitykseen.
Esa Lehtinen
Tarvittaessa olen valmis pitämään innostavia teemaluentoja erilaisissa organisaatioissa niin johtajuudesta, johtamisen eri alueista kuin myös työyhteisöjen toiminnan kehittämisestä. Näitä luentoja on mahdollista pitää myös etäluentoina. Yhteyttä minuun voi ottaa joko puhelimitse: 0500-699818 tai sähköpostitse: esa.lehtinen@kec.fi